Ihana kamala synnytystarina

Tässä postauksessa kerron mun synnytystarinan, eli jos ajatus ahdistaa  tai tai kammostuttaa, kannattaa skipata tämä postaus!:) Tätä oltiin toivottu multa tosi paljon ja mä tykkäsin itse lukea silloin raskausaikana toisten synnytystarinoita, joten päätin kirjoittaa myös omani tänne blogiin. Kaikki synnytykset on niin erilaisia, eikä siihen oikeastaan voi valmistautua muulla tavoin, kuin että tekee parhaansa ja toivoo parasta! Kaikkia synnytyksen vaiheita ja varsinkaan kellonaikoja en muista, mutta yritän kertoa kaiken suurin piirtein, mitä muistan. Saa sitten itsekin joskus lueskella ja muistella myöhemmin, miten esikoista synnyttäessä meni!

Vielä edellisenä päivänä me oltiin mun mieheni, isosiskoni ja hänen miehensä kanssa Reposaaren Avoimet pihat -tapahtumassa, jossa kierreltiin räpsööläisten pihakirppiksillä! Mun tutut vähän siinä ihmetteli päivän mittaan, että miten jaksan kävellä ja oonko ihan ok, mutta olin elämäni kunnossa, vaikka välillä mentiinkin vähän hiljalleen. Olin siis tällöin neljä päivää yli lasketun ajan.

Meidän rakas ihana pieni tyttö syntyi tähän maailmaan 15.7.2019 klo: 01:45. Synnytys ei mennyt ihan niin, kuin olin kuvitellut, mutta eihän ne synnytykset taida oikein koskaan suunnitellusti mennäkään!

Sunnuntaina 14.7. puoli neljän aikaan aamulla havahduin hereille ja ilahduin, että nää on nyt niitä supistuksia ja aloin kellottelemaan niitä puhelimeeni ladatulla supistuslaskurilla kaikessa rauhassa miehen nukkuessa tietämättömänä vieressäni. Muistan kellotelleeni siinä sängyllä makoillessa varmaan parin tunnin verran, kunnes uskalsin herättää mieheni ja hihkaista hänelle, mistä on kyse! Supistukset tuntui silloin aikalailla samalta, kuin menkkakivut. Mä ihan oikeasti kuvittelin silloin, että tulisin pärjäämään supistusten kanssa melko hyvin, sillä mulla on aina ollut tosi kivuliaat menkkakivut ja ajattelin typeränä, että ei ne supistukset varmaan ihan hirveästi voi olla enää kovempia, kuin ne...Erittäin typerästi ajateltu.

Noustiin ylös ja alettiin pakkailemaan kasseja kuntoon ja mies lähti tekemään meille nopeasti smoothiet. Aika pian supistukset koveni todella kivuliaaksi ja jouduin pysähtymään kippuralle sen ollessa voimakkaimmillaan ja kehotin miestä pistämään vauhtia, että täytyy varmaan kohta lähteä, sillä nyt tuntuu jo melko pahalta. Mä pyörein meidän kodissa ihan sekavana ja yritin etsiä vaatteita ja tavaroita sieltä täältä, vaikka olin pakannut sairaalakassin jo ajat sitten valmiiksi. Jotenkin tuntui, että vielä jotain puuttui enkä ajatellut enää selkeästi. Nappasin grammasesta Panadolista puolikkaan nassuun, mutta siitä ei tuntunut olevan juurikaan apua. Kohta alkoi itku olemaan jo herkässä ja loppuajan vain makasin meidän paksujen sohvatyynyjen päällä odotellen "kuolemaa". Kipusin autoon ja otin yhden meidän sohvan tyynyistä mukaan, jotta sain rutistaa sitä mahaani vasten, sillä se helpotti mun oloa aina, kun supistus oli kovimmillaan. Vietiin Hessu hoitoon mun porukoille ja lähdettiin ajamaan sairaalalle.

Matka tuntui oikeasti ihan hirveältä. Joka ikinen kuoppa ja möykky tuntui tosi pahalta ja mä ulisin autossa silmät tiukasti yhteenpuristettuina niin, että kyyneleet vaan valui silmänurkista ja puristin samalla tyynyä ja auton "kauhukahvaa" rystyset valkoisina. Mä olin ihan varma, että mä olisin auki ainakin puolet ja vauva tulisi nopeasti ulos. Mun äiti on saanut esikoisensa, eli mun isosiskoni, nopeasti ulos ensisynnyttäjäksi ja mulle sanottiin neuvolassa, että kannattaa varautua siihenkin, että joskus se voi olla perinnöllistä, että synnytys voi edetä mullakin nopeasti, joten olin sellaisella fiiliksellä, että nyt tää vauva tulee! Väärin meni.

Sairaalalle päästyämme mun piti välillä pysähdellä nojaamaan kaikenmaailman tolppiin ja seiniin vastaanottamaan supistus ja perille päästyämme kerroin itku silmässä sairaalan hoitajille, että täällä ollaan tulossa synnyttämään. Meidät ohjattiin ensin pieneen huoneeseen, jossa mut tutkittiin ja laitettiin käyrille. Olin vasta yhdelle sormelle auki. Vitsi, mikä pettymys se oli kuulla! Sain vahvaa särkylääkettä, mitä mun olis pitänyt ottaa jo kotona, mutta en ollut tajunnut ja seurattiin hetken aikaa vauvan sydänääniä ja supistusten kulkua, kunnes mun oli niin paha olla, että mun annettiin pukea sairaalavaatteet ylle ja matka jatkui synnytyssaliin. Siellä mut ohjattiin makoilemaan sairaalapedille, laitettiin tippa kiinni ja käskettiin imppaamaan tarpeen tullen ilokaasua, josta ei mun mielestä ollut silloin yhtään mitään apua ja mulle tuli siitä vaan todella hirveä olo. Aivan kuin olisin ollut ihan änkyräkännissä ja menettäisin tajuntani ihan just. Tiedätte mahdollisesti sen fiiliksen, kun maailma pyörii sun ympärillä ja tekee pahaa. Siinä sitä kuitenkin hengittelin, kun se oli mun "ainut toivoni", kun mitään muita kivunlievityksiä ei tässä välissä ollut mahdollista saada.

Kun kivut alkoi olemaan sitä luokkaa, että mun oli huono jo hengittää supistuksen alkaessa, sain vihdoin epiduraalin, jota kaikki naiset oli hehkuttaneet. Tää oikeesti tuntui, kuin olis päässyt taivaaseen! Epin jälkeen mun oli niiiin hyvä olla ja jaksoin olla taas oma normaali itseni. Huomasin silti epiduraalin vaikuttaessa, että mua sattui oikean puolen lantioon tosi paljon aina supistuksen ollessa huipussaan ja ihmettelin tätä kätilölle ja hänkin alkoi ihmettelemään, sillä epin pitäisi yleensä vaikuttaa kokonaisvaltaisesti, eikä vain toiselle puolelle. Mulla nostettiin epi annostusta, mutta kipu ei poistunut vieläkään lantiosta ja jouduin aina vähän kiemurtelemaan, kun kipupiikki nousi huippuunsa. Kuitenkin pärjäsin kivun kanssa ja jäätiin hetkeksi miehen kanssa huoneeseen kaksin hengailemaan ja siinä vaan odoteltiin ja makoiltiin, yritettiin vähän nukkuakin, kunnes yhdessä vaiheessa tunsin jotain lämmintä allani ja huomasin, että lapsivedet meni ja kutsuin kätilön tsekkaamaan tilannetta. Olin muistaakseni kolme senttiä tässä kohtaa auki. Tää alkuvaihe oli aikalailla sellaista verkkaista odottelua, heiluin välillä jumppapallon päällä ja mua kehoitettiin vähän kävelemään ja kyykkäilemäänkin, mutta kun jalat meinas lähteä alta, tyydyin vain heilumaan pallon päällä. Jossain kohtaa mies lähti käymään syömässä ja mullekin tarjoiltiin kevyttä välipalaa sairaalan puolesta. Leipää, jugurttia, mehua ja pieni kakunpala. Ihan hyvä setti ja mulle tuli kiva, hyvä olo. Jossain vaiheessa mulle laitettiin myöskin katetri, kun en tuntenut enää vessahätää.

Supistukset voimistui jälleen sietämättömäksi ja mun oli tosi huono olla, kun mun lantioon sattui niin paljon.  Aloin jo kiemurtelemaan kivusta, joten hoitaja päätti kutsua synnytyslääkärin paikalle katsomaan tilannetta ja hän päätti nostaa epiduraalin katetria kaksi senttiä ylös, jotta se alkaisi puuduttamaan myös tätä mun oikeaa puoliskoa. Kipu hellitti hieman, mutta ei vieläkään niin kuin sen olisi pitänyt toimia.

En muista kuinka monta kertaa tai missä vaiheissa mua tarkasteltiin ja kätilötkin vaihtui tässä välissä jo kolmeen eri kertaan, mutta se ei haitannut mua ollenkaan, sillä jokainen heistä oli aivan mahtava, tsemppasi ja oli ihanan ystävällinen.♥ Tiesin olevani  hyvissä käsissä ja se auttoi vähän rentoutumaan.

Jossain vaiheessa mies lähti taas syömään, sillä aikaa oli kulunut edellisestä ruokailukerrasta, mutta mä sain vaan tippoja suoneen, vaikka nälkä kurni mahassa. Muistan, että mulla oli aivan järkyttävä jano kokoajan ja sanoinkin, että mun tekis mieli juoda joku järvi tyhjäksi just nyt. Sain ottaa vain pieniä kulauksia vettä ja tippaa lisättiin isommalle. Muistan, että vitsailtiin mieheni kanssa, että ihan varmana, kun hän on syömässä, synnytys alkaa ja hän missaa koko jutun. Ja kuinkas sitten kävikään? kun mies oli poissa, alkoi tapahtua.

Mua alkoi sattumaan aivan helvetin paljon. Supistusten voima palasi niin voimakkaana, että mun teki oikeasti mieli kuolla. Kiemurtelin, tärisin ja itkin hysteerisenä kivusta, kunnes kipu oli niin sietämätöntä, että olin sikiöasennossa jäykkänä, enkä pystynyt enää ollenkaan liikkumaan, tärisin vain kivusta ja itkin ja rukoilin apua. Hoitaja ihmetteli, sillä sain maksimaalista annosta epiduraalia, mitä piti saada, eikä puudute tehonnut yhtään! Huoneeseen kutsuttiin nopeasti synnytyslääkäri ja muutama hoitaja lisää. Mies tuli tässä vaiheessa takaisin saliin ja vähän järkyttyi, sillä joka puolella hyöri ja pyöri hoitajia mun kimpussa ja hän oli ihan shokissa, että nytkö se vauva tulee!

Hoitajat yrittivät saada mua rauhoittumaan ja pitivät paikoillaan, jotta saataisiin tehtyä sisätutkimus, mutta huusin itkien, etten pysty liikkumaan, sillä supistusten kipu ei lakannut hetkeksikään, vaan jatkui järkyttävän kipeänä aina uuteen supistukseen asti. Selvisi lopulta, että koko epiduraalikatetri oli irronnut, eikä mulla ollut sillä hetkellä mitään kipua lievittävää puudutusta päällä, mikä selitti kovan kivun. Koska epiduraalia ei enää siinä vaiheessa voitu asentaa uudelleen, mulle annettiin spinaalipuudutus, mikä helpotti oloa hetken kuluttua. Olin tässä vaiheessa jotain 6cm auki.  Synnytys ei ollut edennyt mihinkään ja mulle päätettiin lisätä oksitosiinitippaa suoneen, jotta tilanne edistyisi. Vauvan tarjoutuva osa oli liian ylhäällä ja hän oli myös avotarjonnassa, eli kasvot ylöspäin, mikä vaikeuttaisi ja pidentäisi synnytystä.

Kahden tunnin jälkeen, jonka verran spinaalipuudute kestää, järkyttävä kipu alkoi uudelleen ja tärisin jälleen kippurassa kivusta ja itkin. Mä en voi oikeasti sanoin edes kuvailla sitä kipua. En ole ikinä tuntenut mitään vastaavaa, enkä todellakaan osannut tällaista odottaa. Mulle päädyttiin antamaan tässä vaiheessa vielä kohdunkaulanpuudute, josta ei ollut yhtään apua. Tässä vaiheessa, kun kiemurtelin, tärisin horkassa ja huusin itkien apua kipuun, lääkäri kysyi minulta, että mitä mieltä olisin leikkauksesta. Hän kertoi, että he voisivat toki antaa minulle vielä toisen spinaalipuudutteen, mutta sen vaikutus kestäisi vain sen kahden tunnin verran, eikä kolmatta puudutetta yleensä enää anneta ja tilanne oli nyt se, että mun synnytys olisi kestänyt vielä useita tunteja, sillä synnytys ei ollut edennyt yli neljään tuntiin mihinkään suuntaan ja tuntuisi kidutukselta antaa tilanteen odottaa. Mä olin ennen synnytystä mielessäni pyöritellyt, että mitä jos joutuisin sektioon. Minä, piikki- ja verikammoinen, mutta silloin en epäröinyt hetkeäkään ja oikeasti ilahduin suunnattomasti, kun lääkäri ehdotti sektiota.

Mua alettiin valmistelemaan kiireelliseen sektioon leikkaussalia varten ja tässä vaiheessa mua alkoi pelottamaan todella paljon. Kaikki tapahtui niin hirveän nopeasti. Yritin vaan ajatella, että jos mun läheiset ihmiset sekä muut naiset ovat selvinneet sektiosta ja osa jopa valinneet sen alatiesynnytyksen sijasta, mun on ihan pakko selvitä tästä!

Multa otettiin vielä nopeasti verikoe ennen leikkausta ja sitten mua alettiin kärräämään kiireellä leikkaussaliin.  Siellä mut siirrettiin monen alustan kautta leikkauspöydälle, verho laitettiin mun rinnan päältä eteen, etten nähnyt, mitä siellä masun alueella tapahtui ja mut puudutettiin rinnasta alaspäin niin, etten tuntenut yhtään mitään. Mieheni silitteli mun päätä ja oli siinä vierellä kokoajan. Mä pidin silmiäni oikeastaan koko leikkaussalissaoloajan kiinni, sillä se auttoi mua rauhoittumaan ja miettimään muita asioita. Pelkäsin kokoajan tuntevani jonkin epämiellyttävän kivun, viillon vatsallani, mutta yhtäkkiä vauvan rääkäistessä tajusin, että hän oli nyt jo siinä!♥  
Vauva tuotiin aika nopeasti siihen mun rinnan päälle, mutta hän kerkesi olemaan siinä ehkä vain parin minuutin verran, kun mulle iski ihan hiveän huono olo ja sanoin, että ottakaa vauva pois, mä oksennan! Vauva pääsi siis iskälle syliin, paidan alle, ja mä jäin oksentamaan ja ommeltavaksi. Heh heh. Oksennusta ei tosin oikeastaan tullut, kun en ollut syönyt tai juonut melkein vuorokauteen yhtään mitään. Kiinniompelu kesti mun mielestä ihan hirveän kauan. Se tuntui oikeasti ikuisuudelta. Heiluin ja hytkyin aika voimakkaasti, kun mua ommeltiin ja yritin vain miettiä muita asioita, kuin mitä mulle just sillon tehtiin.. Mulle oltiin jouduttu laittamaan lisäompeleita, sillä olin vuotanut verta enemmän, mitä normaalisti. Oliskohan johtunut siitä, kun söin ahkerasti omega kalaöljyä läpi raskauden? Mut saatiin ommeltua hienosti ja sitten mua alettiin nostamaan lavojen avulla takaisin sairaalapedille. Mun alaraajoissa ei vieläkään ollut tietenkään tuntoa ja tuntui tosi hassulta, kun hoitajat nostelivat mua.Välillä tuntui, että putoan alas koko pediltä.

Mut kärrättiin johonkin huoneeseen, jossa mieheni oli vauvan kanssa ja vauva nostettiin heti mun viereeni rinnalle.♥ Mä en voinut liikuttaa mitään raajaani puudutteen vuoksi ja makasin siinä aika sekavana ja jäykkänä, kuin halko. Oli todella pökkelö olo. Kun pystyin vihdoin heiluttamaan jalkojani, mut kärrättiin meidän perhehuoneeseen. Tai se ei ollut perhehuone. Sektiopotilaat kärrätään semmoiseen tarkkailuhuoneeseen, jos tulee joku hätä. Mulla oli ollut toiveena, että mun mies olisi mun kanssa koko ajan ja miehellä oli erillinen sänky toisessa päässä huonetta. Oli tosi ihanaa, että hän oli siellä, sillä mä olin aika raunio, kun en päässyt sieltä sähkösängystäni, jossa oli vielä semmoiset turvalaidat, kauheen helpolla ylös. Siellä makasin, kuin missäkin karsinassa.:D

Mutta  hetki hetkeltä sitä vaan voimistui ja seuraavana päivänä olin jo ylhäällä! Sitähän sanotaan, että leikkauksen jälkeen olisi hyvä päästä mahdollisimman nopeasti liikkeelle, sillä se nopeuttaa paranemista, kuin se, että jäisi sänkyyn makaamaan.

Mulle jäi synnytyksestä pienimuotoiset traumat. Synnytystä ajatellessa mua alkaa ahdistaa, pelottaa ja saatan alkaa itkemään.. Oon käynyt synnytystä läpi eri ihmisten kanssa, silloin heti sairaalassa, neuvolassa sekä kotikäynnillä ja se, että oon saanut puhua asiasta, on helpottanut, kun kaikki on olleet tosi ymmärtäväisiä ja tsempanneet. Meidän toiveissa olisi vielä joskus toinen lapsi ja mun ehdoton ehto on, että saan sektion. Mä en halua enää tuntea sitä kipua, mitä jouduin kokemaan. Oon onnellinen, että meillä tänä päivänä on sellainen mahdollisuus, kuin sektio, sillä mä olisin luultavasti pyörtynyt lopulta siihen kipuun. Lääkärikin siinä vielä totesi, että olen todella pieni tuolta alhaalta rakenteellisesti, että voi olla, että oltaisiin jouduttu päätymään sektioon lopulta joka tapauksessa. Kaikenkaikkiaan mun synnytys kesti 21 tuntia ja 20 minuuttia. Oon tosi onnellinen, että kaikki meni hyvin ja meidän rakas tyttö on terveenä kanssamme.♥