Koiran ja ihmisen tarina

Mökillä

Tätä ovat monet toivoneet ja tässä se nyt tulee. Tästä tulee pitkä juttu, koska paljon asiaa riittää. Onhan hän sentään meidän perheenjäsen, mun oma iso valkoinen.

Monet ovat luulleet Hessua kultsuksi, mutta hän on rodultaan owczarek podhalanski, "suomennettuna" Puolan vuoristokoira ja lukeutuu laumanvartijoihin. Lisää rodusta voit lukea esimerkiksi täältä. Suomessa on tällä hetkellä noin kolmisen sataa podhalanskia ja koko maailmassakin vain parisen tuhatta, eli rotu on erittäin harvinainen. Hyviä tuntomerkkejä ovat iso tuuhea ylöspäin käyristyvä häntä, vahva, hieman susimainen kroppa ja puhtaanvalkoinen kissankarvamainen turkki.

Koirarannalla kesällä ja talvella

Monet sanovat, että laumanvartija on rodultaan haastava, mutta Hessun kanssa meillä ei ole ollut koskaan minkäänlaisia ongelmia ja tuntuu vaan, että hän on maailman kiltein ja tottelevaisin koira. Mun ei ole koskaan oikein tarvinnut sitä edes kouluttaa, kun se on totellut jo valmiiksi kaiken, mitä sanotaan. Se saa juoksennella ihan vapaana, eikä lähde omille teilleen, odottaa, kun pyydetään ja tulee kutsuttaessa takaisin. Luonteeltaan hän on rauhallinen, mikä onkin rodulle ominaista, hellyydenkipeä, kuten omistajansakin, viisas ja leikkisä. Ehkä mun ja Hessun välinen yhteinen tie, syvä luottamus ja rakkaus on osasyy siihen, miksi hän on luonteeltaan niin "helppo". Me ollaan Hessun kanssa yhtä. Kuulostaa varmaan toisten korvissa naurettavalta, mutta minä sen tiedän.

Hessu ja isosiskoni

Mulla oli ollut aina ollut haaveissa ottaa ihan oma koira, kun muutin pois kotoa ja perheellämme oli silloin Berninpaimenkoira. Se on ollut aina varmaa, että joskus otan koiran ja sen on oltava iso, sellainen, jota voi ottaa kaulasta kiinni ja halata, eikä vahingossa tallaa jalkoihin.

Mä otin Hessun, kun mun silloinen kihlattu petti minua mun silmieni edessä entisen kaverimme kanssa. Yritettiin jatkaa suhdetta, mutta lopulta siitä ei vain tullut mitään, ei tietenkään, koska sellaista asiaa ei voi antaa anteeksi koskaan. Hänellä oli silloinkin jo uusi tyttö kierroksessa, olihan hän päässyt jo pettämiseen makuun. Jos pettää, niin pettää toisenkin kerran. Olin silloin sisäisesti niin rikki ja riekaleina, kuin vain voi ihminen olla. Entinen muutti pois ja minä jäin Hessun kanssa kaksin asumaan ensimmäistä kertaa. Hessu oli silloin puolivuotias. Lenkkeilimme hulluna ja tehtiin aivan kaikkea yhdessä. Se piti mun ajatukset muualla. Hessu oli mun tuki ja turva ja minä hänen.

Juuri tultu kotiin<3>

Väsy iski

Hessullakaan ei nimittäin ollut helppo lapsuus, sillä ostin hänet todella epäilyttävän oloiselta henkilöltä. Koskaan myyjälle ei sopinut, että pääsisimme katsomaan kennelille, vaan aina löytyi joku tekosyy. Lopulta päätimme sopia tapaamisen läheisen huoltoaseman pihaan ja silloin sain Hessun ensimmäistä kertaa syliini. Se oli niin pieni ja arka pallero.

Huomasin heti, että pentu ei ollut ihan kunnossa. Sen turkki oli ohut, kluttuinen ja takussa ja siinä oli kiinni jotain pihkan näköistä tahmaa jokapuolella. Kysyin myyjältä, että oliko pentu kenties riehunut jossain pusikossa, mutta hän vastasi tylysti, että "ei, kun siinä on kynsilakkaa!". Ajattelin silloin, että voi luoja..minkälaisetkohan olosuhteet ovat olleet.. Hessu kävi pesulla ja turkki näytti heti jo sellaiselta, kuin kuuluukin, pehmoiselta ja pörröiseltä, mutta vieläkin aivan liian ohuelta terveeksi pennuksi.

Kävimme eläinlääkärissä ja kuullessaan myyjän nimen, hän varoitti, että sen myyjän kanssa ei kannata olla missään tekemisissä. Kyseessä oli pahamaineinen kenneli, joka oltiin jouduttu sulkemaan terveysviranomaisten käskystä, siellä oltiin lopetettu hevosia ja koiria(owczarek podhalanskeja) huonojen olosuhteiden vuoksi. Tämä myyjä jälleenmyi heidän pentujaan. Ei koskaan vastannut puhelimeen, vaihteli puhelinnumeroa ja asuinpaikkaa ja hänet sai kiinni vain Irc-Gallerian kautta, kyllä, voitteko kuvitella. Kävi myös ilmi, että vaikka myyjä niin väitti, koiraa ei oltukaan sirutettu, kolme eläinlääkäriä tarkisti ja etsi sirua, mutta turhaan ja näin sirutimme Hessun uudestaan. En koskaan myöskään saanut Hessun papereita, mutta sillä ei ole enää merkitystä. Tärkeintä on, että Hessu oli nyt turvassa ja mä aioin hoitaa hänet terveeksi ja antaa tälle koiralle koko sydämeni.

Hessulle oli annettu jo pienenä pentuna aikuisten koirien kuivamuonaa, vaikka maitohampaat eivät olleet tippuneet ja pennuille naput pitäisi aina turvottaa. Kaikenlisäksi aikuisten kuivamuona ei sisällä tarpeeksi pennun tarvitsemia ravintoaineita. Elänlääkäri sanoi, että Hessun nivelkohdat eivät ole tarpeeksi vahvat huonon ruoan takia, joten ruokaan piti lisätä paljon kalsiumia luiden vahvistamiseksi esimerkiksi piimän muodossa. Hessulla oli myös korvien kanssa ongelmia. Hän raapi niitä jatkuvasti ja ihan verille saakka.  Korvista valui haisevaa mustaa eritettä ja verta raapimisen jäljiltä. Pitkän ajan päästä kaikenlaisia ruokajuttuja kokeillessa päädyimme siihen tulokseen eläinlääkärin kanssa, että Hessulla on vehnäallergia ja kun lopetimme kaikenlaisten vehnäruokien syöttämisen, korvatulehdukset loppuivat. Vihdoinkin. Vatsa on vieläkin todella herkkä ja suolisto pysyy tasapainossa syöttämällä raakaravinnoksi naudanmahaa ja kuivanapuja, jotka sisältävät kaikki tärkeät liikkuvan herkkävatsaisen koiran ravintoaineet. Aina täytyy vähän varoa, mitä antaa syötäväksi, ettei tuloksena ole löysä haiseva läjä valkoisella matolla tai oksennusta sängyllä.

Vuosi vierähti, Hessu kasvoi, nivelet alkoivat vihdoin näyttää vahvoilta ja hyviltä ja koira vahvistui, kuten minäkin. Mulla on ollut sellainen olo, että me ollaan Hessun kanssa kasvettu vahvemmiksi ja noustu yhdessä ylös ja tuettu toisiamme niinä vaikeina aikoina. Minä sain lisää itseluottamusta, viisastuin ja vahvistuin sisäisesti ja ulkoisesti. Ja siitä pienestä takkuisesta pelokkaasta rääpäleestä on kasvanut puhdas, terve, rohkea, tuuheakarvainen, ihana, kaunis ja niin kiltti. Maailman paras koira. Mun oma Hessuni. Mä olen niin ylpeä Meistä.:)